Apr 11, 2013

JK Rowling: Paikka vapaana

Kesti kauan ennen kuin sain avattua JK Rowlingin uuden kirjan. Melkein seitsemän kuukautta. Sain suomennoksen joululahjaksi, mutta lykkäsin lukemisen aloittamista pohtimalla, että voinkohan minä nyt oikeasti lukea tämän kirjan suomeksi. Minulle tuli joku typerä ajatus, että jos luen kirjan suomeksi, en ole oikeasti lukenut sitä, en niin kuin Rowling sen tarkoitti luettavaksi. Kuinka voisin vertailla kirjoitustyyliä ja sanavalintoja kirjailijan aikaisempiin teoksiin kun lukisin oikeastaan vain suomentajan tekstiä? Nuo aikaisemmat teoksethan ovat syy siihen, miksi minäkin haluan lukea The Casual Vacancyn. Samalla aikaisempi tuotanto on myös se asia, joka teki lukemisen aloittamisesta hieman nihkeää. Miten tämän kirjan voisi ikinä lukea olematta vähintään hippusen pettynyt? Miten se voisi ikinä vastata odotuksiin? Miten sitä voisi olla vertaamatta siihen maagiseen seitsemän kirjan sarjaan, jonka voittanutta maailmasta tuskin ikinä tulee löytämään?

Lopulta järjistyin sen verran, että karistin epäilykseni sekä kirjaa että suomen kieltä kohtaan ja avasin hyllyssä säälittävän kauan odotelleen painokseni. Yhteys Harry Potteriin oli hyvä sysätä mielestä, ja näiden kahden totaalisen erilaisen maailman oli helppo unohtaa olevan peräisin samasta mielikuvituksesta. Suomeksi lukemiseen tottui tietenkin nopeasti, ja vain ajoittain, esimerkiksi slangia ja kiroilua ja muuta kulttuurisidonnaista dialogia lukiessani, toivoin rinnalle alkuperäiskäännöstä. Jossain vaiheessa toki minun on pakko lukea myös Rowlingin ihkaoma teksti, mutta Ilkka Rekiaron suomennos on oikein hyvä. Eikä tarina miksikään muutu vaikka kieli muuttuukin. Tässäpä siis ajatuksiani JK Rowlingin Paikka vapaana -kirjasta, ihan omalla kotimaisellani tällä kertaa. Tuntuu vähän oudolta, mutta niin tuntui sekin kun aloitin kirjoittamaan tätä postausta englanniksi. Luin kirjan suomeksi, joten ajatuksetkin muodostuivat suomeksi. Anteeksi pilkkuvirheistä ja typeristä lauserakenteista. Useamman kerran olen joutunut käyttämään sanakirjaa: 'Mikäs se narrow-minded onkaan suomeksi...?'. Ehkä tämä on kovinkin tarpeellista harjoitusta kanditutkielman kypsyysnäytettä varten...

*

Englantilaisesta Pagfordin pikkukaupungista löytyy pelkästään surkeita ihmiskohtaloita. Ihmiset ovat pikkumaisia, masentuneita, harhaluuloisia, katkeria, itsekkäitä, kyynisiä, pinnallisia, säälittäviä, vahingoniloisia, välinpitämättömiä, teeskenteleviä tai yksinkertaisesti inhottavia. Rowling kuvaa laajan hahmokavalkadinsa ajatuksia brutaalin rehellisesti, kaunistelematta, niitä kaikkein kuvottavimpiakaan yksityiskohtia salaamatta. Padfordissa ei ole hyviä, jaloja, tai vilpittömän onnellisia ihmisiä. Hahmoihin tutustuessa haluat kiintyä herttaisen oloiseen rouvaan tai harmittomaan aviomieheen, mutta oletukset herttaisuudesta ja harmittomuudesta murskataan muutaman lauseen kuluttua. Vanhukset ovat ahdasmielisiä ja itsekeskeisiä, aviomiehet ovat kamalia vaimoilleen, jotka vastineeksi ovat kamalia aviomiehilleen, ja teinit ovat ahdistuneita, ilkeitä ja epäsympaattisia. Mitä näistä hahmoista pitäisi ajatella? Onko minun tarkoitus kiintyä näihin säälittäviin ihmisiin? Miten muka pystyn välittämään heidän kohtaloistaan?

Rowling kertoo miten. Tai ei kerro, mutta antaa vain yhden vaihtoehdon: Jatka lukemista. Olin päässyt kirjassa melkein puoleen väliin kun ajattelin, 'ei tässä oikeastaan mitään ole tapahtunut, mutta hyvä kirja tämä silti on'. Kirja tempaisee mukaansa, joskaan ei samalla, riemastuttavalla tavalla kuin vaikka Potterit. Lukemista on kuitenkin pakko jatkaa, ja viimeiset luvut tuleekin ahmittua melkein kuin Deathly Hallowsin loppu konsanaan: kirjan alas laskeminen ei ollut vaihtoehto. Hahmot tulevat pikku hiljaa tutuiksi (niiden listaaminen paperille oli hyvä idea: keskeisiä hahmoja on nimittäin enemmän kuin sormillaan pystyy laskemaan), ja kyllä vain, niistä oppii välittämään, kuin vaivihkaa. Ilkeydelle löytyy syy, ja se alkaa jopa vaikuttaa sankarilliselta. Pikkumaisuuden voi antaa anteeksi kun saa kurkata hahmon menneisyyteen. Ymmärrät miksi vaimo on niin välinpitämätön miestänsä kohtaan. Saat katsoa tuskallisen läheltä mitä huumekierre saa aikaan koko perheessä. Myötätunto ja kiintymys nostavat päätään, ja lopuksi tunnet ripauksen sympatiaa jopa sitä kaikista vastemielisintä hahmoakin kohtaan. Uskomatonta, mutta totta.

Kirjan hahmovalikoiman laajuudesta sen verran, että se oli minusta ihan mahtavaa. Kaikkien hahmojen tarinat nivoutuvat yhteen tavalla tai toisella, ja oli vaan todella kiehtovaa lukea samoista tapahtumista ja ihmisistä useammasta näkökulmasta. Jotkut hahmot tietysti kiehtovat enemmän kuin toiset. Teinien edesottamuksista luin kiinnostuneempana kuin paikallispolitiikaa päivittelevien keski-ikäisten, mutta se varmaan johtuu vain siitä, että itse olen tähän mennessä kokenut teini-iän, mutten keski-ikää. Ne harvat sympatiaani koko ajan nauttineet hahmot olivat nimenomaan nuorta polvea. Heidän moraalittomat tekonsa ja karut ajatuksensa antaa helpommin anteeksi kuin aikuisten, koska syyn kaikkeen löytää lähempää, vanhemmista ja ympäristöstä, ja inhottavuuden keskeltä huomaa silti vielä pilaantumatonta lapsen viattomuutta ja toiveikkuutta.

Tapahtumat saavat siis alkunsa Barry Fairbrother -nimisen miehen äkillisestä ja koruttomasta kuolemasta, jonka myötä paikallisvaltuustoon vapautuu kallisarvoinen ja haviteltu paikka. Kunnallisvaalien ympärille rakentuvan tarinan ei odottaisi olevan niin mukaansatempaava, kiehtova ja syväluotaava kuin Paikka vapaana lopulta on. Ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen, syyt ja seuraukset johtavat uusiin, ja pienet asiat sysäävät liikkeelle suuria, elämää mullistavia tapahtumia. Kaikki tarinat saavat omanlaisensa päätöksen; ei ehkä onnellisen, mutta lukijan tyydyttävän. Elämä jatkuu, ja voit vain toivoa, että Pagfordin asukkaat ovat Barry Fairbrotherin kuoleman käynnistämien tapahtumien seurauksena ottaneet edes hieman opikseen karun elämän opetuksista.

Paikka vapaana oli minusta todella masentava. Haluan aina uskoa ihmisistä hyvää, ja tämä kirja teki siitä todella vaikeaa. Koska eivät pelkästään Pagfordin asukkaat ole kamalia, vaan kaikki ihmiset. Hahmojen ajatusten kuvaukset ovat piinallisen realistisia, ja niistä tunnistaa ihmisluonnon perusominaisuuksia. Katsot ympärillesi ja näet, että maailma on oikeasti ihan yhtä typerä kuin fiktiivinen Pagford. Ahdistavinta on kuitenkin nähdä palanen itseään siellä täällä tuossa kamaluuksien ja yksityisten, häpeällisten ajatusten vyyhdissä. Halusin tehdä eron itseni ja lähiympäristöni, ja kirjan säälimättömän ihmiskuvauksen välillä, mutta pakkohan se oli myöntää, että kaikissa meissä on pikkumaisuutta, ilkeyttä, itsekkyyttä ja inhottavuutta. Jollain lailla tämän myöntäminen tuntuu myös vapauttavalta.

Kirjan luettuani en kuitenkaan tuntenut oloani yhtään niin masentuneeksi kuin odottaa saattoi. Jouduin räpyttelemään kyyneleitä ja sydäntä väänsi se, kuinka kamala paikka maailma on, mutta masentuneisuutta en tuntenut. En kyllä oikeastaan tiedä mitä tunsin, mutta jotain aika suurta se oli. Sitten tietysti tunsin velvollisuutta rakentaa jonkinlainen alttari Joanne Rowlingille. Jestas, mikä tarinankertoja.

Apr 8, 2013

Warm Bodies (2013) / love cures all


"Don't be creepy. Don't be creepy. Don't be creepy."


Zombie is the new vampire. In the race for the title of the hottest undead, Alexander Skarsgård just got some competition. I wonder which freak of nature pop culture will choose to be the next wet dream for female masses around the world. The could do Frankenstein monsters. Or maybe mummies should make a comeback, but this time, you know, hot. Just think how the bloody bandages would unravel to reveal the toned body of some Hollywood hunk. Mm hm. I'm feeling it. The mummy returns again. Perhaps wearing a cute, red hoodie.

Let me just say, first, that I really support the idea of banning everyone under-aged from cinemas. I know I was an annoying giggling teenager once, too, but I was never that bad. I totally would've shut up if some scary-looking older female person had turned around and stared at me, pissed off. But no! I want to say, 'Kids these days!', but I don't want to sound that old. Anyway, I really wanted to turn into a zombie and eat the brains of those loud, annoying, inconsiderate, bad-behaving teenage boys. Then I would've learned what the heck is wrong with them, not being able to just SHUT UP. Probably I would've found out something shocking, like, 'I'm a teenage boy, loud and inconsiderate is what I do'. Well. I hope my angry glances taught them a lesson. My glances can be very educative, you know.

Back to the point. I was always eager to see Warm Bodies, ever since I saw the trailer (which, by the way, reveals too much; Trailers these days! Ugh!). I know my taste in movies quite well, so I know I wouldn't be able resist a romantic horror comedy. With a contributor like Nicholas Hoult involved. And zombies. Zombies are fun. There is a lot of comedy in the way they just say "uuuuuuurgh" and stare. I really want to see the outtakes of the scene where R and his friend have that 'conversation'. And the voice-over made me want to read the book.

Nicholas Hoult does have a special place in my heart, and the girly, giggly fangirl in me finds him very enjoyable to look at. This is a strange thing to admit, but I found him much more good-looking as a half-zombie-half-human than full-human. Full-human was too pretty, too Tony from Skins. Speaking of too pretty, I kept thinking how wrong the people who compare this movie to Twilight are. If this was like Twilight, the girl would've been like, "Ooooh, I want to be dead like you! Bite me! BITE ME!". I actually liked the girl character, and Analeigh from America's Next Top Model was a lot of fun. I remember watching her in the show, and rooting for her, and I remember Tyra saying that she should pursue acting.

Warm Bodies was a very sweet, entertaining movie, just what I wanted and expected. The plot was very simple and straight-forward, and it didn't try to be more epic or ground-shattering than it was. I found it a surprisingly sincere and down-to-earth kind of movie. Just enough romance, just enough horror, just enough comedy. Although undeniably predictable, it didn't feel cliched or cheesy. It made me feel good. It's a movie you would hug if you could. Love cures all - even a zombie apocalypse.

Apr 2, 2013

Before Before Midnight


I can't tell you how much I'm looking forward to this! The sucky thing is I don't know when my coordinates will match those where the film is playing. I know it's opening in the US on May 24. Guess where I will be on APRIL 24, but NOT on May 24. Damnit. How about an early premiere, just for me, a month in advance? Thanks. God know if it'll ever come to Finland. Uuugh, pain!

I don't appreciate a spoilery trailer, but I still like this one very much.


*

"If there's any kind of magic in this world, it must be in the attempt of understanding someone, sharing something."


"Do you believe in reincarnation?"


"Actually, I think I'd probably have gotten off the train in Salzburg with someone else."


"I'm gonna take you picture. So I never forget you or all this."


"I's amazing what perverts we've become in the past nine years."


"You want to know why I wrote that stupid book? So that you might come to a reading in Paris and I could walk up to you and ask, 'Where the fuck were you?'"


"I guess when you're young, you just believe there'll be many people with whom you'll connect with. Later in life, you realize it only happens a few times."


"I want to see if you stay together or if you dissolve into molecules."


*

P.S. Talking about sequels I'm looking forward to: Last night I got an exclusive sneak peak to the Avengers sequel. I really had no idea what was going on, and Tony Stark was really lame, he was just sitting by a wall and moping. The whole thing quickly turned into some haunted mansion mystery tale, and then I went to see a play at my old primary school. Also, Captain America was seriously flirting with me, so I hope they won't cut that from the theatrical release.